syntyä Suomeen. Vai onko? Kai monelta kantilta on. Verrattuna Kenian köyhyyteen, Angolan aids-tilastoihin, Irakin ilmapommituksiin ja Rio de janeiron rauhattomuuteen. Täällä sentään on kaikkien toimeentulo kutakuinkin turvattu ja aikamoisen rauhallista verrattuna maailman suurkaupunkeihin. Tilaa ja metsää vielä riittää, koulutus on korkeatasoista ja terveyshuolto pelaa.(ainakin suurinpiirtein) Toki kulttuurihistoriamme on vielä niin lyhyt että kansallisen itsetunnon puuttumiseen törmää paljon. Koska emme ihan tarkalleen vielä tiedä mikä oma kulttuurimme edes on, tuottaa vaikeuksia ottaa vastaan muita. Osittain tästä uskon maahanmuuton vastustuksen johtuvan.

Suomalaiseen jäyhyyteen törmää monesti ulkomailla. Saapuessani ensi kertaa Amerikkaan sain todeta jo lentokentällä tosiaan olevani toisessa maassa ja kulttuurissa. Sen sai aikaan niinkin pieni asia kuin aivastaminen laukkuhihnalla, jonka seurauksena ainakin 5 lähintä ihmistä toivotti leveä hymy kasvoilla " God bless". Kuinka usein tällaista tapahtuu täällä? Täällä "pidetään huoli omista asioista". Ainakin siihen asti kun tulee kiertoteiden kautta mahdollisuus kuulla jonkun asioista. "Ei minun mutta muiden lapset" -mentaliteettia ei varmasti ainakaan vähennä pääkaupunkiseudun yhä tiivistyvä mutta samalla ihmisiä jollainlailla toisistaan eristävä asumismuoto. Asuintilan käyden yhä ahtaammaksi, ihmiset pitävät kynsin ja hampain kiinni omasta reviiristään. Toisin on usein maalla jossa tilaa riittää, mutta naapurit tunnetaan ja toimeen tullaan. Ihmissuhteet ovat lämpimämpiä ja yhteisöllisyys kukoistaa.Tällaiseen asumiseen tulisi olla mahdollisuus kaikilla. Valitettavasti opiskelijatuloilla nykypäivän Suomessa vaihtoehdoiksi jää joko kaupunkielämä kerrostalokaksiossa tai maalaiselämä näin kaupungissa koko elämänsä eläneenä " keskellä ei mitään", mutta jonkinäköisen läänin ympäröimänä. Nyt uutta elämää sisällä kasvattaessa, pistää nämäkin asiat mietityttämään. En siis ole sitä mieltä että kaupungissa ei voisi kasvattaa tasapainoista ja onnellista ihmistä. Uskon kuitenkin että tilan ja tietynlaisen vapauden kanssa kasvamisessa on todellakin omat puolensa.

Monia asioita on alkanu johtuneesta syystä pohtimaan vähän eri kantilta ja ehkä vähän syvällisemmin kuin ennen. Tästä seurauksena siis tämäkin Suomimaan rankkaus-kirjoitelma. Näköjään sitä alitajuisesti keskittyy ns. ulkoisiin asioihin kuten asumiseen ennenkuin uskaltaa siirtyä pohtimaan ehkä kuitenkin niitä tärkeimpiä mutta vaikeimpia: Millainen äiti haluan olla? Mitä periaatteita haluan vaalia? Olenko itse tarpeeksi kypsä olemaan malliksi pienelle ihmiselle? Miten kasvatusperiaatteet miehen kanssa kohtaavat?jne.

Työsarkaa...mutta onhan tässä vielä aikaa. Ja kyllähän ne asiat menee pitkälti myös omalla painollaan. Avoimin ja kiitollisin mielin pääsee pitkälle. =) Mie 10+0