Np-ultrassakin päästy käymään ja ilokseni voin todeta kaiken ollen kunnossa. Turvotus normi, sydän löi ja siellä tämä ufokaveri esitteli erilaisia käsiliikkeitä mm. kädet hurraamistyylisesti ylösalas, silmien eteen, korviin ja saatiinpahan ikuistettua yksi moikkaamiskuvakin jossa tyyppi esittelee kämmenpohjaansa ja samalla viittä sormeaan. Kokonaispituutta reisiluusta ei meinannut täti saada mitattua kun ilmeisesti linssiluden taipumuksia omaava tyyppi ei aika rajuiltakin tuntuvista kohdunpaineluista huolimatta suostunut asettumaan kuvaan sivuttain vaan pällisteli "kameraa" suu ammollaan etusuunnasta. Ihana kokemus siitä huolimatta että kaveri näytti enemmän pelottavalta kuin suloiselta alien-naamoinen.=)

Muuten elämä on viimeaikoina ollut kaikinpuolin aika mäkistä. Tunneskaalat vaihtelevat nopeasti laidasta laitaan ja ihan uusiakin tuntemuksia on alkanut esiintymään. K:n kanssa ollaan väännetty kättä juomisesta ja muusta ei todellakaan ihan vaan yhden kerran vaan yleensä joka viikonloppu nykyään. En koe todellakaan olevani mikään nipo vaan päinvastoin hyvinkin joustava toisen menemisen suhteen, vaikka itse onkin joutunut luopumaan aika paljosta odotuksen aikana. Ja kun siitä huolimatta yks ei tule metriäkään vastaan vaan menee ja tulee miten itseään huvittaa niin pistäähän se hemmetti vihaksi. Ehkä miehiltä tuo empatiakyky on tosiaan aika hakusessa. Noh...näytti tajuavan herra itsekin että ei enää paljoo naurata , vakuutteli miettineensä asioita ja myös osoittavansa sen teoilla. Toivotaan että asia tosiaan olisi näin.

Muuten on vointi ollut hyvä pientä pää- ja vatsakipua lukuunottamatta. Eilen kerroin siskolle ja faijalle sen 60-v synttäreillä. Äitille ja lopuille kavereille on vielä kertomatta mutta ainoastaan äitille aion tiedottaa asiasta lähipäivinä.

 

 

syntyä Suomeen. Vai onko? Kai monelta kantilta on. Verrattuna Kenian köyhyyteen, Angolan aids-tilastoihin, Irakin ilmapommituksiin ja Rio de janeiron rauhattomuuteen. Täällä sentään on kaikkien toimeentulo kutakuinkin turvattu ja aikamoisen rauhallista verrattuna maailman suurkaupunkeihin. Tilaa ja metsää vielä riittää, koulutus on korkeatasoista ja terveyshuolto pelaa.(ainakin suurinpiirtein) Toki kulttuurihistoriamme on vielä niin lyhyt että kansallisen itsetunnon puuttumiseen törmää paljon. Koska emme ihan tarkalleen vielä tiedä mikä oma kulttuurimme edes on, tuottaa vaikeuksia ottaa vastaan muita. Osittain tästä uskon maahanmuuton vastustuksen johtuvan.

Suomalaiseen jäyhyyteen törmää monesti ulkomailla. Saapuessani ensi kertaa Amerikkaan sain todeta jo lentokentällä tosiaan olevani toisessa maassa ja kulttuurissa. Sen sai aikaan niinkin pieni asia kuin aivastaminen laukkuhihnalla, jonka seurauksena ainakin 5 lähintä ihmistä toivotti leveä hymy kasvoilla " God bless". Kuinka usein tällaista tapahtuu täällä? Täällä "pidetään huoli omista asioista". Ainakin siihen asti kun tulee kiertoteiden kautta mahdollisuus kuulla jonkun asioista. "Ei minun mutta muiden lapset" -mentaliteettia ei varmasti ainakaan vähennä pääkaupunkiseudun yhä tiivistyvä mutta samalla ihmisiä jollainlailla toisistaan eristävä asumismuoto. Asuintilan käyden yhä ahtaammaksi, ihmiset pitävät kynsin ja hampain kiinni omasta reviiristään. Toisin on usein maalla jossa tilaa riittää, mutta naapurit tunnetaan ja toimeen tullaan. Ihmissuhteet ovat lämpimämpiä ja yhteisöllisyys kukoistaa.Tällaiseen asumiseen tulisi olla mahdollisuus kaikilla. Valitettavasti opiskelijatuloilla nykypäivän Suomessa vaihtoehdoiksi jää joko kaupunkielämä kerrostalokaksiossa tai maalaiselämä näin kaupungissa koko elämänsä eläneenä " keskellä ei mitään", mutta jonkinäköisen läänin ympäröimänä. Nyt uutta elämää sisällä kasvattaessa, pistää nämäkin asiat mietityttämään. En siis ole sitä mieltä että kaupungissa ei voisi kasvattaa tasapainoista ja onnellista ihmistä. Uskon kuitenkin että tilan ja tietynlaisen vapauden kanssa kasvamisessa on todellakin omat puolensa.

Monia asioita on alkanu johtuneesta syystä pohtimaan vähän eri kantilta ja ehkä vähän syvällisemmin kuin ennen. Tästä seurauksena siis tämäkin Suomimaan rankkaus-kirjoitelma. Näköjään sitä alitajuisesti keskittyy ns. ulkoisiin asioihin kuten asumiseen ennenkuin uskaltaa siirtyä pohtimaan ehkä kuitenkin niitä tärkeimpiä mutta vaikeimpia: Millainen äiti haluan olla? Mitä periaatteita haluan vaalia? Olenko itse tarpeeksi kypsä olemaan malliksi pienelle ihmiselle? Miten kasvatusperiaatteet miehen kanssa kohtaavat?jne.

Työsarkaa...mutta onhan tässä vielä aikaa. Ja kyllähän ne asiat menee pitkälti myös omalla painollaan. Avoimin ja kiitollisin mielin pääsee pitkälle. =) Mie 10+0

 

Ikioma blogini saa alkunsa kahdesta syystä 1. Oman mielenrauhani takia (se "tyhmänkin" vuodattamisen mahdollisuus siis ilman pyöriviä silmiä. Ainakaan välittömässä näkökentässä. ) 2. Koska se näyttäisi olevan muotia.

Oikeasti haluan lähinnä vain sästää käsiäni ja purkaa tänne asioita jo aloittaneeni päiväkirjan sijasta. Tämä on kaikin puolin antoisampaa.  

Alkunsa on saanut myös siis jotakin vähän suurempaa, mikä toimii tämän pähkäilylokeron suurimpana inspiraationlähteenä. Yrityksenä tämä on toinen. Ensimmäinen päättyi km:n viime lokakuussa. Otteita tähänastisesta taipaleestani/mme:

29.1.2008  4+5

Noniin...2 viivaa...taas. Tuplataas koska tein tänään testin nro.2. Edellinen oli sen verran haalea että piti vielä tarkastaa. Nyt tummuusaste näyttää olevan sitä kontrolliviivan tasoa että uskotaan uskotaan...  Outo olo. En anna itteni liikoja iloita kun tietää miltä se putoaminen tuntuu. Ekan testinkin tein lähinnä ajatuksella ja tunteella "ihan sama", vaikka olin lähes varma että viivaa pukkaa. Vaikea iloita, mut toisaalta vaikea olla stressaamatta et kaikki menee hyvin. Pitäis löytää joku neutraali olotila ihan kaikkien kannalta, mut vaikeeta. K nyt on yhtä positiivinen ku viimekski. Kaksosiakin kerkes jo tilailla. Saispa tosta palasen...

31.1.2008   5+0

Oireita(ko?): Jano, vessarumba, vatsapistely- ja turvotus, finnit naamassa mut varsinkin rinnassa, lämmönnousu 0,5- 1 c`, mielialamuutokset (eritoten  itkuisuus). Kerroin tänään parhaalle kaverilleni, tulevalle kummitädille vähän pakon sanelemana kun ollaan lähössä risteilylle mistä oltiin sovittu jo ajat sitten. Juomattomuus olis kuitenki paljastanu heti tällasen muuten eiraivoraittiin. Se oli kai vähän samoilla fiiliksillä ku minäkin. Kattellaan ja ootellaan. Toivotaan ja pelätään.

13.2.2008  6+6

En oo soitellu vielä neuvolaan. Jotenki se vaan lykkääntyy. Oon harkinnu tota varhaisultran mahdollisuutta mielenrauhan takia ja aatellu et soitan vast siellä käytyäni. Oireista sen verran et pahoinvoinnin voi totta tosiaan lisätä listaan. Eikä minkään aamupahoinvoinnin vaan ihan koko päivän kestävän. Pönttöä ei oo vielä tarvinnu halailla, mut oikeastaan minkään ruoan ajatteleminenkin tuntuu pahalta. Pyysin Kta tuomaan inkivääriä, mut koska se maistui ihan "saippualta" en pystyny juomaan siitä tekemääni teetä. Myös raskaana oleva kaveri anto mulle jotain apteekin inkivääripillereitä ja oon niitä ny popsinu. Ei oo ainakaan vielä tepsiny, mutta toivotaan et tulevaisuudessa. Röökaus muuten loppu ylättävän kivuttomasti. Pari hatsia oon vetäny ja nekin on ollu sit huonoja ideoita. Skumppaa on tehny jostain syystä välillä mieli...ehkä mun keholla on skumppavajaus.

22.2.2008

Ti 19.2 käytiin varhaisultrassa, missä selvisi seuraavia: 1 sikiö, vko 7+5, syke tasainen 162. Aika temmolla se pauhaski, mutta voi..niin ihana ääni. Tosta sykkeen kuulemisesta kun on kehittyny vähän semmonen pieni kivi sydämeen. Laskettu aika siirty parilla päivällä eteenpäin 29.9-> 2.10.2008. Mentiin Tornin terassille(!) juhlistamaann ilouutista kaljalla ja teellä(wau).

25.2.2008

Pahin kuvotus takana. Thank God! Tietysti nti positiivarina nyt kehitin itteleni iloitsemisen lisäksi paniikin oireiden loppumisesta. Ei ne kokonaan ole loppunu, mut nyt voi jo välillä syödä jotain ihan hyvällä ruokahalulla. Väsyttää ja pyörryttää niin maan kovasti. Neuvola tilattu : pe 29.2. Täytyy tiedottaa et oon just parisen kuukautta sitten ollu täyden hoidon käynnillä ja kaikki lappusetkin vielä tallella, että ihan alusta alkaen ei tarvitse kaikkea kertoa.

Siinä siis tiivistettyjä ajatelmia siitä mitä tähän asti on mielessäni pyörinyt. Jatkoa seuraa...